5. marraskuuta 2014

Jonkin täytyy muuttua

Kuulin Pekka Peuran kehittämästä yksilöllisen oppimisen menetelmästä ensi kertaa joskus viime vuoden loppupuolella. Menetelmä vaikutti minusta välittömästi lupaavimmalta uudistukselta, josta olin kuullut. Peuran mukaan tarjolla oli opetusalan Graalin malja: eriyttävä opetus, jossa sekä hitaammat että nopeammat oppilaat voisivat oppia itselleen sopivaan tahtiin - ja vieläpä ilman lisäresurssien tarvetta.

Puhe ja kirjoitus on tietenkin halpaa, joten ensireaktioni oli perinteinen "toimii varmaan teoriassa, mutta entäpä käytännössä?" Ilokseni sain heti lukea useista käytännön kokeiluista, joissa oli saatu hyviä tuloksia. Menetelmä oli alunperin sovellettu matematiikan opetukseen, mutta pian eri opettajat ottivat sen käyttöön useissa eri aineissa ja kertoivat kokemuksistaan blogeissaan ja Facebookin Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus -ryhmässä.

Olin vakuuttunut menetelmän toimivuudesta. Niinpä tietenkin välittömästi jätin ottamatta sen käyttöön omalla kohdallani.

Niin. Ajattelin toki usein, että minunkin pitäisi kokeilla yksilöllisen oppimisen menetelmään omilla opon ryhmätunneillani, mutta... muutos on vaikeaa. Uuden menetelmän käyttöön ottaminen vaatisi suuren määrän pohjatyötä: minun pitäisi suunnitella kaikki tuntini uudelleen. Homma vaikutti todella raskaalta. Lisäksi näin jälkikäteen voin myöntää, että minua yksinkertaisesti pelotti ajatus muutoksesta. Minulla ei ollut varsinaista pakottavaa tarvetta kokeilla uutta: saan luokan pidettyä melko hyvin hallinnassa ja oppilaat tuntuvat toisinaan oppivankin jotain. Jos siirtyisin uuteen menetelmään, olisin täysin oudossa tilanteessa. Alussa tulee väistämättä tehtyä virheitä.

Vaikka ajan armollinen verho alkaa jo heikentää muistojani ensimmäisestä opetusvuodestani, muistan silti tarpeeksi paljon niistä ajoista, että kavahdan vaistomaisesti niiden ajattelemista. Muistan tunnit, jotka puolessavälissä degeneroituivat täydeksi kaaokseksi. Pahus, muistan tunteja, jotka olivat kaaosta jo sillä sekunnilla, kun avasin luokan oven. Muistan sen pettymyksen ja halveksunnan sekaisen ilmeen oppilaiden kasvoilla, kun jokin yksittäinen tunti ei mennyt lainkaan suunnitelmieni mukaan. Muistan edelleen erittäin hyvin sen oppilaan, joka kolmannen tuntini jälkeen katsoi minua silmiin ja sanoi vakavana: "Sä olet huono opettaja"

No, kokemus teki tehtävänsä ja opin pikkuhiljaa olemaan vähemmän huono. Nykyisin oppilaat eivät enää valita ja tunneilla on suhteellisen rauhallinen, mutta kuitenkin keskusteleva ilmapiiri. Jos nyt vaihtaisin menetelmiä, olisin taas samassa tilanteessa kuin ensimmäisenä vuonna. Olisi taas mahdollista, että tunnit vajoaisivat anarkiaan ja oppilaat turhautuisivat ja/tai kyllästyisivät tuntieni aikana. Voisi jälleen tapahtua niin, että joku katsoisi minua silmiin ja toteaisi synkästi ne karmeimmat sanat, jota opettaja voi oppilaaltaan kuulla.

Niinpä en muuttanut opetustani, mutta en ollut tyytyväinen. Työnohjauksessa sain sanottua vihdoin ääneen sen, mitä olin jo jonkin aikaa hautonut sisälläni: oppilaanohjauksen ryhmätunnit eivät enää tuntuneet minusta mielekkäiltä. Vedin tunnit aika pitkälle saman kaavan mukaan kuin edellisinäkin vuosina. Tunneillani ei sinänsä ollut mitään vialla, mutta samalla koin huonoa omatuntoa paikallaan polkevista opetusmetodeistani. Oppilaat eivät vielä valittaneet ainakaan ääneen, mutta minä en enää ollut innostunut opetuksestani.

Minua tönäisi seuraavaksi eteenpäin artikkeli, jota aloin kirjoittaa Peruskoulupesulaan. Kirjoituksessa käsittelin eri syitä, miksi opettajat eivät halua tai kykene muuttaa omaa opetustaan. Sitä varten luin useita tutkimuksia opettajien muutoshaluttomuudesta ja syistä siihen. Tunnistin itseni useista artikkeleista. Sain kirjoituksen valmiiksi, mutta en julkaissut sitä. Minusta alkoi tuntua huijarilta. Miten voisin julkaista tekstin, joka kehottaa opettajia astumaan pois mukavuusalueeltaan ja kokeilemaan uusia tapoja opettaa, jos kerran itse edelleen opetan kuin kateederikoulussa enkä uskalla muuttaa omia tuntejani? Pitäisikö minun lisätä tekstin loppuun vastuuvapautuslauseke: "Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon"?

Kokeilin nopeasti kevään viimeisinä ryhmätunteina hyvin pientä yksilöllisen oppimisen mallia yhden ysien ryhmäni kanssa, mutta en valmistellut hommia kovin hyvin ja siksi luovuin kokeilusta parin tunnin jälkeen. Tämä kokemus kuitenkin hieman raotti ovea: ryhdyin ajattelemaan tarkemmin, millä tavalla suunnitelmat olisi pitänyt tehdä, jotta homma olisi alkanut toimimaan.

Viimeinen naula vastahakoisuuden arkkuuni oli tänä vuonna koulussani järjestetty valinnainen oppilaanohjauksen kurssi. Osalla tätä lukevista opoista saattaa olla vaikeuksia uskoa, että tällaisia oikeasti järjestetään, mutta kyllä vain: minulla oli yhden jakson ajan kymmenen ysiluokkalaista, jotka ottivat yhdeksi valinnaiskurssikseen "Työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja"-opokurssin. Kurssia ei ollut järjestetty moneen vuoteen, joten mitään ennakko-odotuksia ei ollut. Saatoin tehdä oppilaiden kanssa mitä haluaisin. Minulla oli lähestulkoon carte blanche.

Nyt jos koskaan minulla oli mahdollisuus ottaa yksilöllisen oppimisen menetelmä käyttöön. En enää tämän lisäksi tarvinnut satametrisiä tulikirjaimia taivaalle, joista muodostuu lause "Kokeile nyt piru vieköön sitä yksilöllisen oppimisen menetelmää!" Tartuin paperiin ja suunnittelin kurssin rungon. Mietin, miten saisin toteutettua kurssin yksilöllisen oppimisen mukaisesti: pienryhmissä, oppilaiden aktiivisuudesta lähtien, eri tahtiin edeten. Tunsin pitkästä aikaa innostuvani tuntisuunnittelusta. Kun olin valmis, en tuntenut oloani väsyneeksi: tunsin olevani täynnä tarmoa. Samalta istumalta aloin suunnitella ysien normaaleja opon tunteja uusiksi yksilöllisen oppimisen mukaisiksi. Aloitin valinnaiskurssin intoa täynnä ja olin valmistautunut myös epäonnistumaan. Syteen tai saveen, tästä tämä lähtee!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti